Mitä nainen haluaa? No, kaikista naisista en tiedä, mutta itsestäni voin toki kertoa. Kuten varmaankin suurin osa naisista, minäkin olen aina halunnut rakkautta. Ja mieluummin tietysti rakkautta muutamalla lisäominaisuudella varustettuna. Unelmieni miestä voisivat kuvat esimerkiksi sanat komea, hyvin koulutettu, hyvin pukeutuva ja miksei rikaskin. Pinnallista, saattaa joku todeta, mutta luulen, että tälläisiä listoja on päässään tehnyt muutkin naiset kuin minä. Tietysti sellaset ominaisuudet kuin luotettava, mukava, hauska ja rehelllnen ovat itsestäänselvyyksiä, eihän kukaan haluaisia seurustella tylsän ja epäluoletettavan ihmisen kanssa.

Koomista kyllä, kerran sain lähes tälläisen miehen. Tai niin ainakin kuvittelin. Tapasin hänet sattumalta, sellaisena iltana kun en edes kuvitellut tapaavani ketään. Lähdin jopa treffeille pientä epäilystä tuntien, koska luulin ettei jutusta tulisi kuitenkaan mitään. Mutta minua odotti kuitenkin iloinen yllätys. Mies oli puhelias ja vaikutti mukavalta, oli ainakin mun mielestä varsin komea, pukeutui hyvin, opiskeli yliopistossa, jopa rahaa tuntui olevan riittävästi, itse asiassa opiskelijalle vähän liikaakin. Aloimme seurustelemaan. Kuullostaa aika ruusuiselta, mutta valittevasti totuus oli hieman karumpi ja paljastui minulle vähitelleen.

Mies oli pihi, opiskelu ei merkannut hänelle paljookaan eikä urasuunnitelmia juuri ollut, viina maistui vähän liiankin hyvin, lupauksia ei pidetty, minä taas en kelvannu hänen suvulleen enkä kavereille. Seurustelu loppui lyhyeen, jota seurasi ainakin mun osalta pitkä harmaa toipumisjakso, koska jostai kumman syystä kaikesta tästä huolimatta pidin hänestä sillä hetkellä kovasti.

Nyt olen jo toipunut ja ajatus uudesta suhteesta tuntuu mukavalta. Toivottavasti näköpiiriin ilmaantuu pian joku kiinnostava ihminen. Saa nähdä tuleeko seuraavastikin suhteesta virhevalinta, vaikka "listani" mukaan mies olisikin täydellinen.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että ihminen on laumaeläin. Vaikka tarvitsenkin aina välillä omaa aikaa ja yksityisyyttä, en ole koskaan varsinaisesti nauttinut yksin olemisesta. Kun mietin hetkiä, joilloin fiilis on ollu katossa ja tunnelma uskomaton, niihin liittyy lähes aina iso kaveriporukka, melua ja hälyä.

Olen aina rakastanut massatapahtumia, isoja kaupunkeja, isoja bileitä ja illanistujaisia. En ole koskaan haaveillut elämästä maalla idyllisessä omakotitalossa. Jos saisin valita asuisin mieluiten keskustassa kerrostalon kattohuoneistossa, josta näkyisi vilske ja elämä vuorokauden ympäri.

Samalla tavalla kuin ihmispaljoutta, tarvitsen paljon myös läheisten ystävien seuraa. Hyvän ystävän kanssa vietetty ilta  voittaa aina kotona istumisen ja salkkareiden tuijottelun. Jutellessa aikaa on vierähtäny huomaamatta useasti yli kuusikin tuntia putkeen, eikä sekuntiakaan ole mennyt hukkaan.

Olen viimeaikoina nähnyt ympärilläni paljon onnettomia ihmisiä. Osa masentuneita, osaa ei edes kiinnosta muiden seura vaikka eivät ole yksinkään onnellisia, osa on yksinäisiä vaikkeivät tahtoiskaan. Päässäni on viime aikoina pyörinyt kysymys "miksi". Miksi monet ovat niin sisäänpäinkääntyneitä, että eivät edes haluaa tutustua muihin. Miksi monet eivät halua mennä paikkoihin, joissa on paljon elämää ja meininkiä. Miksi monet porukat ovat niin sisäänpäin lämpiäviä, että niihin on mahdoton päästä sisään.

En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla supersosiaalisia ja että omaa aikaa ei saisi koskaan viettää. Enkä usko, että kaikki ongelmat ratkeaisivat  sillä, että viettäisi enemmän aikaa kavereiden seurassa. Mutta tuskin se muiden seurassa vietetty aika ainakaan pahaa tekee =)

Kuten varmasti kaikki tytöt, minäkin olen pienestä pitäen unelmoinut rakkaudesta. Ajatukset ovat tietysti ajan myötä muuttunet. Pikkutyttöjen prinsessaleikkien prinssit muuttuivat vähitelleen rinnakkaisluokan pojiksi ja teini-iässä taas komeiksi julkkisihastuksiksi. Jossain vaiheessa taas bäkkärit ja leonardot unohtuivat ja tilalle tulivat kavereiden isoveljet ja rinnakkaisluokan komistukset. Perusajatus on kuitenkin pysynyt aina samana. Haave löytää se unelmien prinssi, joka on kaikke sitä mitä olen aina halunnut ja enemmänkin, on sitkeästi seurannut mua tähänkin päivään asti. Nyt yli kaksikymppisenä en tietenkään kuvittele, että se tulee hakemaan minut kotoa valkoisella ratsuallaan. Vaikka ajatus onkin tietysti houkuttelevan kutkuttava.

Miksi se on sitten niin vaikeaa? Sellaisen ihmisen tapaaminen, joka kolahtaa täysillä ja joka tuntee samoin minua kohtaan tuntuu olevan välillä monen sattuman summaa. Eli todennäköisyys ei olisi näin ollen kovinkaan siuuri.

Silti nään jatkuvasti onnellisia pareja. Pareja jotka ovat olleet yhessä vuosia ja ovat vieläkin korviaan myöten rakastuneita. Pareja jotka ovat vasta tavanneet, ja ovat nyt siinä onnellisessa tutustumisvaiheesa kun toinen tuntuu täydelliseltä vioistaan huolimatta.

En voi olla ajattelematta että "mitä jos". Mitäs jo olisin hieman laihempi, hieman nätimpi, hieman sosiaalisempi? Ihan kuin näillä asiaoilla olisi kovinkaan paljon merkitystä. Vaikka järki sanoo että vika on tuskin muuussa, jossittelun välttäminen on välillä vaikeempa kuin voisi kuvitella.

Mutta nyt taitaa olla nukkumaanmenon aika. Väsymys ei ole kivaa :)