Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että ihminen on laumaeläin. Vaikka tarvitsenkin aina välillä omaa aikaa ja yksityisyyttä, en ole koskaan varsinaisesti nauttinut yksin olemisesta. Kun mietin hetkiä, joilloin fiilis on ollu katossa ja tunnelma uskomaton, niihin liittyy lähes aina iso kaveriporukka, melua ja hälyä.

Olen aina rakastanut massatapahtumia, isoja kaupunkeja, isoja bileitä ja illanistujaisia. En ole koskaan haaveillut elämästä maalla idyllisessä omakotitalossa. Jos saisin valita asuisin mieluiten keskustassa kerrostalon kattohuoneistossa, josta näkyisi vilske ja elämä vuorokauden ympäri.

Samalla tavalla kuin ihmispaljoutta, tarvitsen paljon myös läheisten ystävien seuraa. Hyvän ystävän kanssa vietetty ilta  voittaa aina kotona istumisen ja salkkareiden tuijottelun. Jutellessa aikaa on vierähtäny huomaamatta useasti yli kuusikin tuntia putkeen, eikä sekuntiakaan ole mennyt hukkaan.

Olen viimeaikoina nähnyt ympärilläni paljon onnettomia ihmisiä. Osa masentuneita, osaa ei edes kiinnosta muiden seura vaikka eivät ole yksinkään onnellisia, osa on yksinäisiä vaikkeivät tahtoiskaan. Päässäni on viime aikoina pyörinyt kysymys "miksi". Miksi monet ovat niin sisäänpäinkääntyneitä, että eivät edes haluaa tutustua muihin. Miksi monet eivät halua mennä paikkoihin, joissa on paljon elämää ja meininkiä. Miksi monet porukat ovat niin sisäänpäin lämpiäviä, että niihin on mahdoton päästä sisään.

En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla supersosiaalisia ja että omaa aikaa ei saisi koskaan viettää. Enkä usko, että kaikki ongelmat ratkeaisivat  sillä, että viettäisi enemmän aikaa kavereiden seurassa. Mutta tuskin se muiden seurassa vietetty aika ainakaan pahaa tekee =)