Kuten varmasti kaikki tytöt, minäkin olen pienestä pitäen unelmoinut rakkaudesta. Ajatukset ovat tietysti ajan myötä muuttunet. Pikkutyttöjen prinsessaleikkien prinssit muuttuivat vähitelleen rinnakkaisluokan pojiksi ja teini-iässä taas komeiksi julkkisihastuksiksi. Jossain vaiheessa taas bäkkärit ja leonardot unohtuivat ja tilalle tulivat kavereiden isoveljet ja rinnakkaisluokan komistukset. Perusajatus on kuitenkin pysynyt aina samana. Haave löytää se unelmien prinssi, joka on kaikke sitä mitä olen aina halunnut ja enemmänkin, on sitkeästi seurannut mua tähänkin päivään asti. Nyt yli kaksikymppisenä en tietenkään kuvittele, että se tulee hakemaan minut kotoa valkoisella ratsuallaan. Vaikka ajatus onkin tietysti houkuttelevan kutkuttava.

Miksi se on sitten niin vaikeaa? Sellaisen ihmisen tapaaminen, joka kolahtaa täysillä ja joka tuntee samoin minua kohtaan tuntuu olevan välillä monen sattuman summaa. Eli todennäköisyys ei olisi näin ollen kovinkaan siuuri.

Silti nään jatkuvasti onnellisia pareja. Pareja jotka ovat olleet yhessä vuosia ja ovat vieläkin korviaan myöten rakastuneita. Pareja jotka ovat vasta tavanneet, ja ovat nyt siinä onnellisessa tutustumisvaiheesa kun toinen tuntuu täydelliseltä vioistaan huolimatta.

En voi olla ajattelematta että "mitä jos". Mitäs jo olisin hieman laihempi, hieman nätimpi, hieman sosiaalisempi? Ihan kuin näillä asiaoilla olisi kovinkaan paljon merkitystä. Vaikka järki sanoo että vika on tuskin muuussa, jossittelun välttäminen on välillä vaikeempa kuin voisi kuvitella.

Mutta nyt taitaa olla nukkumaanmenon aika. Väsymys ei ole kivaa :)