Kuten varmasti kaikki tytöt, minäkin olen pienestä pitäen unelmoinut
rakkaudesta. Ajatukset ovat tietysti ajan myötä muuttunet.
Pikkutyttöjen prinsessaleikkien prinssit muuttuivat vähitelleen
rinnakkaisluokan pojiksi ja teini-iässä taas komeiksi
julkkisihastuksiksi. Jossain vaiheessa taas bäkkärit ja leonardot
unohtuivat ja tilalle tulivat kavereiden isoveljet ja rinnakkaisluokan
komistukset. Perusajatus on kuitenkin pysynyt aina samana. Haave löytää
se unelmien prinssi, joka on kaikke sitä mitä olen aina halunnut ja
enemmänkin, on sitkeästi seurannut mua tähänkin päivään asti. Nyt yli
kaksikymppisenä en tietenkään kuvittele, että se tulee hakemaan minut
kotoa valkoisella ratsuallaan. Vaikka ajatus onkin tietysti
houkuttelevan kutkuttava.
Miksi se on sitten niin vaikeaa? Sellaisen ihmisen tapaaminen, joka
kolahtaa täysillä ja joka tuntee samoin minua kohtaan tuntuu olevan
välillä monen sattuman summaa. Eli todennäköisyys ei olisi näin ollen
kovinkaan siuuri.
Silti nään jatkuvasti onnellisia pareja. Pareja jotka ovat olleet
yhessä vuosia ja ovat vieläkin korviaan myöten rakastuneita. Pareja
jotka ovat vasta tavanneet, ja ovat nyt siinä onnellisessa
tutustumisvaiheesa kun toinen tuntuu täydelliseltä vioistaan huolimatta.
En voi olla ajattelematta että "mitä jos". Mitäs jo olisin hieman
laihempi, hieman nätimpi, hieman sosiaalisempi? Ihan kuin näillä
asiaoilla olisi kovinkaan paljon merkitystä. Vaikka järki sanoo että
vika on tuskin muuussa, jossittelun välttäminen on välillä vaikeempa
kuin voisi kuvitella.
Mutta nyt taitaa olla nukkumaanmenon aika. Väsymys ei ole kivaa :)
lauantai, 2. syyskuu 2006
Kommentit